Vielä kerran valtaoikeuksista

Presidentin vaalitavan muuttaminen suoraksi oli seurausta siitä, että poliittiset päättäjät halusivat estää sellaisen valtiovallan käyttäjän - siis presidentin - valitsemisen, joka liittoutuu vähemmistön kanssa ja mitätöi näin kansan vaaleissa enemmistölle antaman kannatuksen ja luottamuksen. Tuolloin oli selvä käsitys siitä, että valtiovalta kuuluu kansalle ja sitä käyttää kansan vaaleilla valitsema eduskunta.

Puolipresidentillinen järjestelmämme ja valitsijamiehiin perustunut presidentin vaalitapa mahdollistivat poliittisten kauppojen tekemisen ja suoranaisesti eduskuntavaalin tuloksen mitätöimisen. Yleisillä syillä  simerkiksi Kokoomus pidettiin hallitusvallan ulkopuolella 1970-luvulla. Mutta myös toisenlaisia presidenttikausia oli nähty.

Presidentti-instituutiolla nähtiin kuitenkin vaalitavan uudistamisessakin merkityksensä. Kun presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, hän on aito ja todellinen kansankunnan keulakuva, hänessä symboloituvat kansalaisten arvostukset ja ikäänkuin henkinen tila  ja tätä kautta presidentti voi edustaa päivänpolitiikasta irrallaan olevaa kansakuntaa eheyttävää ja kokoavaa linjaa. Politiikkaa on nimittäin muutakin kuin vain valtion asioiden hoitoa. Politiikan rajat tulevat inhimillisen elämän koko kirjosta.

Tietenkin vaalitavan muuttaminen suoraksi nähtiin ongelmallisena puolipresidentillisessä järjestelmässämme. Suora kansanvaali vahvistaa presidentin asemaa valtiovallan käyttäjänä. Siksi presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, jotta poliittinen järjestelmämme olisi parlamentaarinen ja jotta uudenlainen presidenttiys voisi muotoutua. MUTTA vaalitapaa uudistettiin aikana, jolloin maailma oli jakautunut kahteen blokkiin. Mikäli Neuvostoliitto olisi hajonnut jo 1980-luvulla, mitään nykyisenkaltaista keskustelua ei käytäisi politiikan keinotekoisesta jakamisesta sisä-ja ulkopolitiikkaan ja sitä kautta ikäänkuin erillisten instituutioiden luomiseksi.

Oli siis luontevaa karsia presidentin nk. sisäpoliittiset valtaoikeudet ensin.. Poliittinen historia oli jo osoittanut, että  presidentin vallan vaatijoitten pelko kansan typeryydestä valita vääriä kansan edusmiehiä ja -naisia oli perusteeton. Parlamentaarinen hallitsemisen tapa oli osoittanut voimansa.

1990-luvun alussa maailma muuttui kertaheitolla kun Berliinin muuri murtui, Suomen kansainvälinen toimintaympäristö muuttui ja se aloitti liittymisneuvottelut EU:n jäsenyydestä, Tuolloin kaikkien puolueiden näkemyksenä oli, että eduskunnan asemaa oli vahvistettava kansainvälisissä kysymyksissä ja siis ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioissa. Eduskunnan asema turvattiin sen luottamusta nauttivan hallituksen kautta. Kyse on kansan suoraan valtuuttaman instituution asemasta. Demokratiassa on olennaista, ettei kyse ole yhden kansanedustajan vallasta, vaan monien yhdessä käyttämästä vallasta.

EU- asiat on säädetty jo 1995 niin, ettei  mitään politiikan osa-aluetta ole jaettu, vaan ne kuuluvat eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen vastuulle. Ulkopolitiikastakin sanotaan, että sitä presidentti ja valtioneuvosto johtavat yhteistoiminnassa. Globaalissa maailmassa jako sisä- ja ulkopolitiikkaan on irrelevantti. Kaikilla asioilla on globaalit ja lokaalit ulottuvuutensa.

Presidentin asema sotilaallisessa kriisinhallinnassa on säädetty poikkeuksena perustuslakiin vaalikaudella 2003-2007. Jos meillä olisi perustuslakituomioistuin - kuten SDP:n Eero Heinäluoma esitti - presidentin turvallisuuspoliittinen valta olisi parlamentarisoitunut viime eduskuntakaudella, Tuomioistuin ei voisi hyväksyä perustuslain kanssa ristiriidassa olevaa lainsäädäntöä, mutta eduskunnan määräenemmistö voi niin harkitessaan tehdä. Nyt siis puhuttaisiin vain siitä politiikan osasta, joka ulkopolitiikasta jäisi jäljelle. Sehän olisi suorastaan naurettavaa. Presidentin valtaoikeuksien kannalta on myös muistettava, että hän tekee päätökset esittelystä lukuunottamatta erätä pieniä  poikkeuksia. Ulkoministeri ja puolustusministeri ovat siis keskeisiä valankäyttäjiä aivan kuten pitääkin.

Nykyinen keskustelu presidentti- instituution kansanvaltaisuudesta ja eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen epäkansanvaltaisuudesta on seurausta ajankohtaisesta valirahasotkusta ja pidempään jatkuneesta puoluejärjestelmän kriisistä.

Valtiosääntöuudistuksissa ei ole hoppuiltu eikä presidentiltä ole odotettu mitään muuta kuin perustuslain noudattamista.  Taxellin komitean eduskunnan aseman vahvistaminen  yhteistoimintakysymysten ratkaisemisessa on tehnyt välttämättömyydestä hyveen. Niin pahasti on julkiset ja jopa arvovaltaiset puheenvuorot sotkeneet päivän pelinä keskeisten periaatteiden kirkkautta.

On varmaan poliittista viisautta jättää tekemättä - jo 1990-luvun alussa selvänä ollut muutos ja myös presidentin vaalitavan muutokseen liittynyt valtaoikeuskeskustelu - presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien parlamentarisoimiseksi. Juna nimittäin on jo mennyt eikä historian pyörää voi taaksepäin tuupata.

Tosiasioiden tunnustaminen ei siis juuri nyt olekaan viisauden alku. Illuusio presidentistä ulkopolitiikan johtajana maailmassa, jossa olennaista on valtiovallan käyttäjien vallan oikeutus ja  valtuus tehdä sitoumuksia on kestämätön ja vain illuusio. . On päivänselvää, että avoin keskustelu niin valtioelinten kesken kuin julkisessa sfäärissä tuottaa parempia ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksia kuin yhteistyökyvyttömyys tai keskustelemattomuus.

On älyllistä epärehellisyyttä naamioida muutospaineet hoppuiluksi, vain presidentti Halosen kauteen liittyviksi, kansan mielipiteen tai äänestysinnon halventamiseksi, eduskunnan luottamuksen varassa toimivan pääministerin aseman olevan itsevaltainen, poliittisen vasemmiston kannanottojen määrittäminen historiallisesti päinvastaisiksi jne. Näin toimii vain propagandan voimaan uskova poliittinen johtajuus. Kansanjoukkojen hurraamisella voitetaan mielikuvakilpailut mutta reaalimaailman ongelmien ratkaiseminen ja haasteiden näkeminen vaatii ihan jotain muuta. Tämänkin on historia opettanut.

14.02.2010. 13:23