Perhesyyt

Paula Lehtomäki ei asettunut  Keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi perhesyistä. Ymmärrän oikein hyvin. Pienet pojat ovat pieniä vain hetken enkä usko edes ministerin tehtävien olevan helppo yhdistää äitinä olemiseen. Sitäpaitsi myös teini-ikäiset lapset tarvitsevat vanhempiaan ja ovat yhtä rakkaita äideilleen. Emotionaalisesti tyydyttävää äitiyttä ei voi ulkoistaa. Uskon poliittisen kulttuurin muuttuvan ja arvostavan tulevaisuudessa eri ikäisten ihmisten, naisten ja miesten osaamista ja ymmärtävän myös perhe-elämän vaatimukset paremmin. Hyvä yhteisten asioiden hoitaja pitää hyvää huolta myös läheisistään.Tämän kaiken sanon feministinä.

Omat lapseni olivat 3- ja 5-vuotiaat kun minusta tuli toinen valtionvarainministeri Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa. Arvelin voivani yhdistää perhe-elämän ja työn sillä silloisen puolisoni kanssa jaoimme niin kotityöt kuin vanhemmuuden mielellämme  ja uskoakseni tuimme toinen toisiamme työurallakin. Elimme tovin myös kolmen sukupolven elämää kun MS-tautia sairastava äitini asui kanssamme isäni kuoleman jälkeen. Vaikka hän ei voinut auttaa monissa käytännön töissä, satujen lukemisessa ja läsnöolossa hänen panoksensa oli korvaamaton. Lapsillani oli myös aivan erinomainen päivähoitopaikka. Mutta silti päivistä tuli kuluttavan intensiivisiä.

Jälikäteen muistan tietenkin vain hauskoja sattumuksia. Väärin päin puetun puseron budjettineuvotteluissa, puoliksi syödyn voileivän rippeet olkapäällä ja sen kuinka halkaisin hameeni. Olin hakenut lapset tarhasta, minulla oli raskas työsalkku, ruokaostokset  -ja talon hissi toimintakyvytön. Tietenkin asuimme ylimmässä kerroksessa ja tietenkin uhmaikäinen huusi ja potki. Jollain raivolla raahasin kainaloissa lapset ja tavarat kotiin mutta harppoessa hameen takasauma ratkesi.

Muistan kaikki tarhan joulujuhlat ja kevätretket. Päiväkirjoissani on erilaisten poliittisten kommenttien välissä muistutukisa uusien kurahousujen ostamisesta tai lasten viisauksista. Olisinpa kirjoittanut niitä enemmänkin muistiin!

Mutta. Pahinta oli yllättävät muutokset ja pitkiksi venyneet neuvottelut. Tuntui kurjalta sanoa niin monille ei. Vielä kurjemmalta tuntui kun sai haukut siitä, että halusi mennä panemaan lapset nukkumaan. Työmatkoilla oli aina kova ikävä töpsöttävien askelien ääniä ja kainaloon käpertyvää juuri minua suuresti rakastavaa pientä ihmistä. Miten valtavilta menetyksiltä tuntui jos ei ollut kuullut päivän uutisia lapsilta itseltään tai kokenut uuden asian oppimisen iloja. Ei se ole sama jos muut kertovat.

Silti olen varma, että tein työni hyvin ja uskon selvinneeni myös äitinä olemisesta kohtuullisesti. Mitään tarkeätä en laiminlyönyt, ehdin lukea paperit, kirjoittamaan puheeni ja lukemaan postini. Mutta kaikenlaisten verkostojen ylläpitäminen jäi. Siitä kyllä piti maksaa lasku. Pienet ilkeät puheet muistuttivat, ettei Helsingin asiat enää minua kiinnostaneet (minulla oli niitäkin luottamustehtäviä), että olen vaikeasti lähestyttävä enkä tervehdi tai ei ole riittävästi eduskuntaryhmässä kavereita. Olihan se totta, että jotakin olin jättänyt tervehtimättä. Kun nukkuu pätkittäisiä yöunia, on tuhat asiaa mielessä ja kun ajattelee lapsiaan ja tekemättömiä töitään, voi menettää kykynsä huomioida ympäristöään ja kanssaihmisiään silloin tällöin. Niinpä ei ollut ystäviä juurikaan hädän hetkellä. Mutta entäs sitten?

Kannattaa muistaa, että Sari Sarkomaa on edelleen kansanedustaja ja Paula Lehtomäki edelleen ympäristöministeri. He ovat kumpikin edelleen työssä käyviä perheen äitejä. Mutta sen valinnan he ovat tehneet, että haluavat pitää ajankäytön jossain hallinnassa. Tehtävä lisää on poissa päivästä jossain muualla. Ne, jotka repivat eri puolille eivät tunne armoa ja jos on kiltti, on parasta olla ryhtymättä liian kovaan menoon. Hyvä Paula!

18.01.2010. 15:09