A-talk

Luin minulle tulleet nettisivukommentit nyt aamulla. Eihän tässä voi kuin nauraa!

Muutama oli ihan huippua! Olen erään kommentoijan mielestä pahin takinkääntäjä mitä Suomen historia tuntee. Ainoa vika on, että juuri valtiosääntökysymyksissä en ole kääntänyt takkia kertaakaan. Kuka tahansa voi tutkia mitkä tahansa dokumentit, haastattelupätkät tai eduskunta-asiakirjat ja huomaa, että olen ollut presidentin valtaoikeuksien parlamentarisoimisen kannalla aina. Ja miksi? Olen vakaumuksellinen demokratian kannattaja. Arkikielisesti sen voi sanoa näin: vallan uskominen useammalle on parempi kuin sen uskominen yhdelle.

Toisen kommentoijan mukaan olen tullut Kokoomuksen kannalle kun en pidä Tarja Halosesta. Ihan oikeasti kuitenkin on niin, että Kokoomus on tullut minun kannalleni.Eilenkin sanoin, ettei kyse ole Tarja Halosesta, vaan instituutiosta. Sen suhteen minulla on vankka käsitys perustuslain selkeydestä: EU-asioissa - kuten myös ulko-ja turvallisuupolitiikassa yleisemminkin - presidentillä ei ole enää muita valtaoikeuksia jäljellä kuin yhteistoiminta valtioneuvoston kanssa. Se on valtavan suuri mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten Suomi toimii.Tarja Halonen on muuten ihan hyvä presidentti.

Kolmas väittämä on, että teen vahinkoa sosialidemokraateille. Rohkenen epäillä, että vahinkoa tuottaa myös pelaaminen periaatteilla. Kun ne ovat valtapolitiikassa kaupan, kaikki pyhä haihtuu.

Kiihkeässä keskustelussa tulee tietysti sanottua jotain sellaista, mikä ei ole ihan tarkasti ottaen oikein tai tarkoitettu mutta kun sen istuttaa yhteyteensä, asiat ja sanat asettuvat paikoilleen. Eero Heinäluoma kuitenkin sanoi ohjelman lopussa jotensakin niin, että parlamentarismi on yhtä mystinen sana kuin sananvapaus tai lähdesuoja ja että sitä ei uskalleta kyseenalaistaa. Yhteys - kun hän ilmoitti, että on hyvä jakaa valtaa kun pääministeri on meillä - ja juuri erityisesti eilen eduskunnassa se oli nähty  - yksinvaltias - herättää kysymyksen, että emmekö ole sosialidemokraattisessa puolueessa sisäistäneet demokratian perustaa? Sehän on sananvapaudessa, joka ei ole ollenkaan mystinen asia. Se joko on tai ei ole. Eikä pääministeristä tule yksinvaltiasta sillä, että pärjää kyselytunnilla.

Sitten oli tietenkin naisia, joitten mielestä oli ärsyttävää, että keskeytin miesten puheenvuoroja. Voi kauheata. Myönnetään, keskustelu oli kiihkeätä. Minusta ei ollut reilua, että Bjarne Kallis alisti juridiikan retoriikalle. Kyllä kansanedustajien tulee noudattaa lakeja ja kunnioittaa Suomen perustuslakia. Presidenttikin vakuuttaa saman asian eduskunnan edessä. Hänen mielestään oli turha puhua pykälistä ja historiasta. Pääargumentti presidentin osallisuudelle oli hyöty ja että presidentin vaaleissa Vanhanen ja Halonen olivat olleet samaa mieltä.

Mutta hyvälle tuulelle tulin  ylivoimaisesti siksi, että lautaskeskustelu on sittenkin lisännyt  niitten ihmisten kommentteja, jotka puhuvat itse asiasta. Epätieteellinen otanta kertoo muutoksen seuraavasti: ensi vaiheessa neljä viidestä kommentista liittyivät siihen pitikö Halosesta vai ei, minusta vai ei ja vain yksi viidesosa oli itse asiasta. Nyt neljä viidestä kommentista liittyi asiaan ja vain yksi viidestä siihen, että minä herätin suurta ärtymystä.

Ja miten jakutuivat asiakommentit?  Neljä viidestä ymmärsi parlamentaarisen vastuun ja että tästä syystä presidentillä ei ole asemaa EU-politiikassa. Yksi viidestä haikaili Kekkosen aikaa ja halusi päästä eroon tyhmistä kansanedustajista.

Aina pitää myös miettiä, mitä voi keskustelusta oppia. Asioista ei ole tohdittu aikaisemmin puhua niitten oikeilla nimillä, siis siitä, ettei presidentin olisi pitänyt osallistua EU:n huippukokouksiin aiemminkaan saati nyt sitten  tulevaisuudessa.Kohteliaisuus- ja sovinnaisuussäännöt ovat tuottaneet oikeudellisesti ja parlamentaarisen valvonnan kannalta kestämättömän käytännön, joka nyt on tullut taitekohtaansa Lissabonin sopimuksen tultua voimaan.

Tämä kertoo paitsi suomalaisesta keskustelukulttuurista yleensä mutta erityisesti siitä, ettei asioita osata erottaa henkilöistä. Mutta myös siitä, että presidentti-instituution liepeillä olo sokaisee liepeilijät ja johtaa samalla itse instituution harhaan.

04.12.2009. 10:24

Älyllinen rehellisyys on vaikea laji

Kiitoksia monista eri kommenteista, joista osan olen saanut suoraan, osan eri lehtien nettisivujen kautta. Olen tietenkin iloinen, että Lautasia ja olohuoneita-blogini on herättänyt keskustelua.

Muutama ongelma keskustelussa kuitenkin on.

Ensimmäinen koskee yhteistä tietopohjaa. En edellytä, että kaikki tuntisivat 1990-luvun alusta käynnistyneen perustuslain uudistamisprosessin, jonka myötä ulko- ja turvallisuupolitiikan johtaminen on parlamentarisoitunut ja tullut määrämuotoiseksi. Tärkeätä on kuitenkin havaita, että eduskunta on tullut keskeisesti mukaan ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Myös eduskunnan tietojensaantioikeutta on vahvistettu kansainvälisissä asioissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sekä suuri valiokunta (EU-asioiden valiokunta) että ulkoasianvaliokunta saa Eurooppa-neuvoston kokouksista sekä etukäteen että jälkikäteen tiedot ja se voi antaa asioista lausuntonsa. Jo pelkästään tämä päätöksentekomenettely tarkoittaa sitä, että pääministerin tulee edustaa Eurooppa-neuvostossa Suomea.

Toinen tärkeä asia on, että presidentti tekee päätökset valtioneuvostossa ja sen ratkaisuehdotusten perusteella. Ulkopolitiikka ei muodosta tästä asiasta poikkeusta. Perustuslain 93§:ssä määrätään ulkopoliittisesta päätöksenteosta. "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa." Yhdessä on ratkaistu niin, että Suomen kannat määräytyvät yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikan valiokunnassa. Valiokunta on vuosien saatossa toiminut eri tavoin. Nyt ymmärtääkseni sen työskentely täyttää yhteistoiminnan velvoitteet.

Kolmas asia koskee Lissabonin sopimuksen voimaantulon aiheuttamia muutoksia. Poliittiset puolueet ovat epäonnistuneet surkeasti sopimuksen avaamisessa kansalaisille. Kovin moni nimittäin todellakin luulee, ettei se muuta mitään. Esimerkiksi oikeudellisen yhteistyön alalla muutokset tulevat olemaan melkoiset. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta muutoksia tulee myös. Kauppapolitiikka on olut jo yksinomaan EU:n kompetenssissa. Nyt EU:lle tulee oikeus solmia kansainvälisiä sopimuksia, jotka sitovat jäsenvaltioita. Samalla tavalla kuin tähän asti on sovitettu yhteen Unionin jäsenmaitten työllisyys- ja talouspolitiikkaa, tullaan myös yhteensovittamaan Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Jotkut ovat käyttäneet termiä "Unionilla tulee olla yksi ääni" kuvaamaan tätä yhteensovitusta.

;Myös Eurooppa-neuvosto virallistuu ja se tulee tekemään määräenemmistöpäätöksiä. Tämä seikka tarkoittaa myös, että tosiasiallisesti presidentti ei voi enää käyttää Suomen äänivaltaa, vaan se kuuluu pääministerille.

Toinen ongelma keskustelussa on henkilöityminen. En ole mitenkään ilahtunut siitä, että suuri osa kommentoijista katsoessaan minun olevan oikeassa, haukkuvat samaan hengen vetoon presidentti Halosen. Tai päinvastoin. Ei tässä ole mistään tykkäämisestä kysymys. Entisenä työtoverinani Tarja Halonen tietää, että olen ollut tällä linjalla johdonmukaisesti ennen kuin edes meistä kumpikaan saattoi edes kuvitella hänen olevan jonain päivänä tasavallan presidentti. Kaiken lisäksi olen äänestänyt Tarja Halosta presidentiksi koska hänen arvomaailmansa on minulle läheinen. Kyse ei ole myöskään sosialidemokraattien sisäisestä mittelöstä. Kyse on perustuslaista ja sen noudattamisesta.

Kolmas ongelma älyllisen rehellisyyden puute.  Älyllinen rehellisyys tarkoittaa sitä, ettei ihminen tee lehmänkauppoja tosiseikoilla. En tiedä yhtä ainutta valtiosääntöasiantuntijaa, joka olisi edellä kuvaamastani tosiseikastosta eri mieltä. Olkoonkin, etten ole yrittänyt tehdä tästä kirjoituksestani tieteellistä artikkelia, vaan avata mahdollisimman selvästi mistä pääministerin ja presidentin keskusteluissa on kyse kun ratkaistaan Suomen edustautuminen seuraavassa neuvoston kokouksessa. Myös oikeusministeri Tuija Brax lausui kutakuinkin saman kuin minä. En siis halua tehdä lehmänkauppoja vain siksi, että presidentti on kuulunut samaan puolueeseen kuin minä nyt tai että monet suomalaiset haluavat vahvaa presidenttiyttä ollessaan tyytymättömiä poliittisiin puolueisiin.

Mitä sosialidemokraattien hajaannukseen tässäkin asiassa tulee, kannattaisi pysyä periaatteellisena ja kannattaisi oppia historiasta. Valtiohoitajuus on tullut meille kalliiksi mutta niin on tullut presidenttipuolueenakin olo. Kun oikein juoksee päiväperhojen perässä, hukkuu suunta. Valtakysymyksiin keskittyminen vie huomiota pois kaikista niistä tärkeistä asioista, joista Unionissa päätetään. Suurin huolen aiheemme tulisi olla EU:n legitimiteetti ylipäätään.

En muuten ole Nato-jäsenyyden kannalla. Sekin on oikein hyvin tiedossa Käytän blogissani sananvapauttani. En vaivaa päätäni sillä mitä siitä jotkut voivat ajatella tai viitsinkö taas kuulla kaikenlaisia luonnehdintoja luonteestani ja muista tekemisistäni. Joskus kirjoitukseni kiinnostavat, joskus eivät. So not, Matti Nykästä siteeraten,

29.11.2009. 23:21

Lautasia ja olohuoneita

Kyllä on järkyttävää lukea presidentti  Halosen tai kansanedustaja Eero Heinäluoman kommentteja presidentin asemasta saati sosialidemokraattien valtiosääntökannanottoja perustuslain tarkistamistyön suhteen..

KAIKKI ovat tienneet, että Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen Suomea edustaa huippukokouksissa vain pääministeri. MUUT tulkinnat ovat perustuslain ja perustuslakivaliokunnan omaksuman tulkintalinjan vastaisia. Tilanteen täytyy olla enemmän kuin kiusallinen hallitukselle. Kaiken lisäksi presidenttimme on koulutukseltaan juristi, joten ymmärtämättömyydestäkään ei voi olla kyse.

Presidentti vetoaa aina siihen, ettei kaksi lautasta aiheuta keskustelua muualla kuin Suomessa. Miksi pitäisikään? Suomessakin keskustelua ylläpitää vain itsepäinen presidentti, joka ei suostu tunnustamaan tosiasioita. EU:ssa Suomea edustavat ne, joilla on parlamentaarinen vastuu. Kyse ei siis ole pääministerin vallanhalusta, vaan eduskunnan ja sitä kautta Suomen kansan asemasta ja päätöksenteon oikeutuksesta. Suomen presidentti on yhtä vastuullinen omaksumistaan kannoista EU:n kokouksissa eduskunnalle ja sitä kautta suomalaisille kuin Obama. Eikä se käy.

Jotenkin tässä nyt tarraudutaan sellaiseen jakoon, jota ei ole ollut olemassa pitkiin aikoihin. Olisi siis ulkopolitiikkaa, jota jaettaisiin välillä siivu presidentille ja siivu hallitukselle. Mutta kun on vain ulkopolitiikkaa, joka syntyy yhteistoiminnassa ja kaiken huipuksi vielä sovitetaan yhteen EU:ssa.

Presidentin pitäisi ymmärtää, että hänen vaikutusmahdollisuutensa on hallituksen kanssa käytävässä yhteisessä keskustelussa. Hänen asemansa ja näkemystensä merkitys on argumenteissa ja niitten painavuudessa. Edes muodollisesti presidentille ei ole rakennettu mitään asemaan EU:n toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Presidenttimme on vain tulkinnut asemaansa niin eikä sitä ole kehdattu kyseenalaistaa. Mutta nyt jos presidentti pitää päänsä ja änkeää taas EU-kokoukseen, alkaa olla kyse laittomasta menosta. Siitä eivät suomalaiset yleensä ole pitäneet. Tsaarin valtakin taittui laillisuuden polkemiseen.

Presidentin valtaoikeuksiin takertuminen ei ole Mauno Koiviston tai Martti Ahtisaaren syytä. Kyllä taakka on pelkästään Tarja Halosella. Mauno Koivisto vahvisti parlamentarismia omalla presidenttikaudellaan enemmän kuin kukaan muu. Tuskinpa meillä edes olisi nykyistä perustuslakia ilman, että Koiviston aikana olisi pantu vireille eri valtioelinten aseman arviointityö. Ahtisaari toki halusi pitää itsellään asemaa EU-asioissa mutta hän on sentään muuttanut kantaansa ja sanoo nyt sen, miten asiat ovat.

Tässäkin on eräs poliittisella hämmennykselle. Kokoomus on siirtynyt sosialidemokraattien entisille linjoille ja demarit  ottaneet porvareiden asennon.

----

Helsingin kirjastojen lakkauttamisuhka on uhka myös kansanvallalle. Kirjastot ovat ovi tiedon lähteille, ne ovat tiloja, joissa voidaan kokoontua ja ne ovat yhteisöllisyyden perusyksikköjä. Julkisina tiloina kirjastoilla on enemmän merkitystä kuin momenttina kulttuuritoiminnan budjetissa. Vain pikkusieluiset hallintobyrokraatit kangistuvat tilikirjan äärelle - seuraavassa hyllyssä ovat runot, historia ja filosofia.

27.11.2009. 09:01

Mediakritiikin myönteinen käänne

Keskustelin eilen Ylen ruotsinkielisessa Slaget efter tolv- ohjelmassa toistamiseen median asemasta. Aiheesta on tullut puhuttua ja kirjoitettua enemmänkin erityisesti vaalirahakohun mutta myös monen yksityiselämään menevän skandaalin vuoksi. Aluksi politiikka oli paha, sitten media ja nyt ehkä ollaan siinä vaiheessa, että suhteet asettuvat uuteen asentoon.

Kyllä minua saa arvostella tekemistäni päätöksistä mutta jääkööt luonteepiirteitteni arvostelu kanssaihmisilleni. Politiikkaa pitää painostaa kaiken aikaa monenlaisista asioista. Kun yksi asia on valokiilassa, pitää aina kysyä, mitä jää varjoon.

Tärkeitä huomioita ovat:

1: Demokratian toimivuuden kannalta median ja politiikan huoli julkisen keskustelun laadusta - tavoitettavuudesta ja ymmärrettävyydestä - on yhteinen;

2. Demokratian kannalta on tärkeätä, että median ja politiikan välinen suhde on jännitteinen, kyse on kuitenkin vallasta ja vallankäytön avoimuudesta;

3. Skandaalit, vuodot ja lipsahdukset ovat väistämättömiä seurauksia avoimuuteen perustuvassa yhteiskunnallisessa vallankäytössä;

4. Niitten merkitys on kuitenkin ylikorostunut, erityisesti yksityiseen sfääriin kuuluvissa asioissa, tämä johtuu median viihtellistymisestä, joka taas puolestaan johtuu markkinoistumisesta ja siis siitä tosiseikasta, että mediatuotteet on saatava myydyksi;

5. Politiikan pitääkin joutua mediassa koville, kyse on arvojen, ajattelutapojen, päätösten perusteiden ja vaikutusten  tuomisesta julkiseen keskusteluun, jotka lisäävät kansalaisten mahdollisuutta arvioida tehtyjä ratkaisuja;

6. Asiajournalismin ei tarvitse olla tylsää, politiikkojen ei pidä olla puppugeneraattoreita. Kun asioista puhutaan niitten oikeilla nimillä ja rehellisesti, asiajournalismin kasvualusta on olemassa,

24.11.2009. 08:40

Ay-toiminnan uudet haasteet

EI RIITÄ- kampanja - joka syntyi Vapaus valita toisin-foorumin tuloksena- lähtee siitä, että perustoimeentuloturvaan tarvitaan välitön 120 euron tasokorotus. Kysessä on kansalaistoiminnalla ja -aktiivisuudella aikaansaatava poliittinen paine saada jämähtneeseen asetelmaan muutos. Se ei tarkoita sitä, että ongelmat olisi 120 eurolla ratkaistu. Mutta liikkeelle on lähdettävä.

Lainsäädännön mukaan alimman ansiosidonnaisen ja perusturvan välllä on oltava selvä ero. Uskon, että tämä näkemys on erityisesti ay-liikkeelle tärkeä: järjestäytymisen pitää olla kannattavaa. Mutta voiko tästä eron säilyttämisestä syntyä tilanne, jossa perusturvaan ei saada korotusta, vaikka juuri perusturva on kiistatta jäänyt jälkeen ja sen pienuus selittää eniten köyhyyseroja?

Olennaista on nyt tehdä toimintaympäristöpäivitys. Työmarkkinat ovat muuttuneet. Ihmiset joutuvt vaihtamaan alaa, tekemään töitä pätkissä jne. Tästäkin syystä tarvitaan toimeentuloturvan remottia. Mutta ilman muuta työmarkkinoiden muutos vaikuttaa myös ammatilliseen järjestäytymiseen. Vaikutus ei suinkaan ole se, että ammatillinen järjestäytyminen ei olisi enää tarpeen - vaan päinvastoin! Siksi on myös irrottauduttava asetelmasta, jossa perusturvan parantaminen olisi uhka ansiosidonnaiselle turvalle. Ay-liikkeen oikeutus ei lähde vain jäseniston eduista vaan myös työmarkkinoilla olevien tilanteesta. Pyöröovityömarkkinoilla jos missään tarvitaan ay-liikkeen voimaa ja tukea.

Ammattiyhdistystoiminnalle tuleekin uusia tehtäviä. Demokratian paikallisuuden vahvitamiseksi saattaa olla järkevää edistää paikallista sopimistakin mutta tärkeintä on oivaltaa, että ay-toiminnalla luodaan ihmisten työn tekemisen kerrontaa. Kun pysyvät työyhteisöt murtuvat, tilalle tarvitaan jotain muuta pysyvää. Meillä kaikilla on  tarve olla osa jonkinlaista työyhteisöä, jossa peilata omaa itseään, työn tekemisen fiiliksiä, oppia työstä, keksiä joitakin parempia tapoja jne. Jos ei ole enää yhteistä kahvipöytää eikä tutuiksi tulleita työkavereita, ne voivat löytyäkin ammittiyhdfistyksestä. Ammattiyhdistyksestä, joka toimii paikkakunnalla mitä moninaisin tavoin niitten ihmisten tarpeitsa, jotka ovat työssä, työtä vailla tai joitten työ vaihtuu ja on pätkttäistä. Tässä yhteisössä jaetaan kokemuksia, luodaan turvallisuutta muutoksissa ja pidetään yhtä.

Mutta sopiiko nykyinen liitto- tai työpaikkakohtainen järjestäytyminen tähän muuttuneeseen tilanteeseen ? Ehkä mutta parempi olisi jos syntyisi uudenlaiset ay-yhteisöt, joissa nimenomaan sosiaaliselle pääomalle ja sen karttumiselle syntyisi tilaa. Haasteita ei siis ole vain poliittisen työväenliikkeen asettautumisessa globaaliin toimintaympäristöön, vaan myös ammatillisen työväenliikkeen on löydettävä uusi paikkansa.

20.11.2009. 11:49