Olen suomalainen

Suomalaisuuteen liitetään usein luonteva ja elävä yhteys luontoon. Mutta onko meillä enää sitä? Poikkeuksellisessa pitkässä pakkasjaksossa valtavan lumimäärän keskellä odotamme yhteiskunnan toimivan häiriöttä. VR:n uskottavuus on mennyttä kun se ei pysty pitämään vaihteita puhtaana lumipöllyssä tai sulattamaan jäitä nopeammin. Lehdet pullistelevat juttuja kuka korvaa ja korvaako riittävästi kun junat eivät kulje aikatauluissaan. Siitä saakin minusta VR:ää kovistella, että se häätää ihmiset ulos odottamaan ja että niin valtava määrä asemista on kylmiä ts. ei ristin sielua mailla eikä halmeilla.

Minua kiinnostaa korvauksia ja uskottavuusvajetta enemmän onko ollut järkevää irrottaa radanpito ja liikennöinti? Onko järkevää mitoittaa tehokkuuden nimissä henkilöstö minimiin ja kuvitella, että luonnonolosuhteet ovat neutraali tekijä mitoituksen suhteen? Olen lisäksi kuullut, että henkilöstö olisi ollut valmis tekemään ylitöitä mutta siihen ei ole johdon taholta suostuttu. Mutta että kuka tahansa voisi koska tahansa mennä putsimaan ratapihalle vaihteista lunta?  Nuoret pojat ovat nuoria poikia vaikka heillä olisi asetakki päällään.

Suomalaisuuteen liitetään myös sisu. Mutta missä on Vancouverin kisojen suomalaissisu? Minua ei kiinnosta ollenkaan kuinka monta mitalia saadaan. Minua kiinnostaa pystyvätkö urheilijat tekemään parhaan suorituksensa. Siksi olen hämmästynyt alisuorituksista, joukkuehengen kaikkoamisesta ja vaivojen valituksista.

Ruotsin Anja Pärsson on aivan fantastinen. Kammottavan kaatumisen ja ilmalennon jälkeen syöksyrinteessä, Pärsson ilmestyy seuraavana päivänä kilpailuun. Mikä sisu! Laura Lepistö on minusta myös fantastinen. Lehdet suitsuttavat aina Kiira Korpea ja hänen seksikkyyttään. Mutta Lauralla on sisu. Hän ei pyllähdä tärkeissä paikoissa. Ja vaikka pyllähtäisikin tulevassa vapaaohjelmassa, hieno kilpailija on silti. Niin paljon on jo näyttöjä hermojen hallinnasta ja sisusta. Olihan se myös hieno katsoa miesten maastohiihdon jokkuekisa eilen. Olettaen, että suoritus oli dopingista vapaa ja siksi sitäkin arvokkaampi.

Kyllä on mainiota, että juuri lumilautailija on tuonut Suomen toistaiseksi ainukaisen mitalin. Rento ja reilu meininki yhdistettynä sisuun, siinä vasta yhdistelmä.

Lumimyräköiden jälkeen sitä vain on mentävä ulos ja tartuttava lapioon. Sisulla sitä rämpii kinoksissa ja kas kummaa, piha putsautuu ja huomenna uudelleen.

 jk. Laura Lepistö on uskomaton! Onnea!

25.02.2010. 11:11