Angstia ilmassa

En tiedä olenko ainoa, jonka mielestä Suomi on tullut hulluksi. Joku kollektiivinen angsti, kauhea negatiivisuus ja jumittaminen vaivaavat. No, ei tietenkään Suomea sellaisenaan, vaan vellovaa kansalaiskeskustelua. Missään ei nähdä sävyjä.

Kirjoitin sekä blogin että kolumnin pakkoruotsi-keskustelusta. Yritin osoittaa, että on hyödytöntä puhua pakkoaineista. Yleissivistävän tasa-arvoa edistävän koulutuksen tarkoituksena on antaa perustietoja mahdollisimman monista oppinaineista. Oppiaineita ei voi arvottaa hyödyllisyyden mittatikulla koska hyötyä mahdotonta tietää. Eikä ruotsia opiskella siksi, että sitä voidaan puhua ruotsalaisten kanssa vaan siksi, että suomalaisilla on kaksi äidinkieltä, suomi ja ruotsi. Valinnaisuuden kaavun piilossa ollaan tuomassa perusopetukseen luokkayhteiskunnan rakenteita. Yliopistomaailma on jo sulkeutunut. Näin Pisa-ylpeydessä kylpevässä Suomessa!

Paavo Lipponen puolestaan käytti tärkeän puheenvuoron politiikassa toimijoitten puolesta. Kriittisyys ei ole halveksuntaa ja herjausta. Sananvapaus ei ole oksentamista, vaan mahdollisuutta tuoda erilaisia näkökulmia keskusteluun ilman pelkoa.

Oikeusvaltio ja hyvinvointivaltio lomittuvat Suomessa. Oikeusvaltioperiaatteisiin kuuluu se, että ihmiset - myös poliitikot - ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan. Nyt syyllisyys alkaa lehtikirjoituksista eikä poistu koskaan. Myönnän, että olen loukkaantunut kun minua pidetään keskustelupalstoilla rikollisena. Tyhmittelyn ja erään rouvashenkilön ilmaisu vastenmielisyydestä menköön lausujien omaksi häpeäksi mutta rikollinen on kyllä liikaa.

***

Länsimaisessa filosofiassa ja moraalikäsityksissä lähdetään siitä, että ihmisellä on arvo sinänsä. Ihmisarvo kuuluu ihmisyyteen, jota ihmisoikeudet turvaavat. Immanuel Kant piti ihmisarvoa luovuttamattomana: ketään ei saa kohdella esineenä eikä toista ihmistä saa käyttää hyväkseen.

Marxilainen ihmiskäsitys korostaa edellä olevan ohella ihmisen tekevää, siis aktiivista, ominaisuutta, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen on kykenevä muuttamaan sosiaalisia olosuhteitaan.

"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" on minusta koko elämän pituinen kilvoittelu. Tuo kilvoittelu liittyy mitä olennaisimmin juuri ihmiskäsitykseen, ihmisarvon jakamattomuuteen.

Sitä voisi äkkinäisesti ajatella, että helppohan sitä on itseänsä rakastaa ja monet ehkä ovat sairastunueet itserakkauden tautiin.  Tarkempi pohdinta avaa kuitenkin monia markkinoistumisen, muutosten ja elämänhallinnan paineita, jotka tekevät itsensä hyväksymisestä ja sitä kautta hyvän siirtämisestä lähimmäisiinkin vaikeata.

Kun ympäröivä maailma on muutoksen tilassa ja heikentää oman elämänhallinnan perusteita, turvattomuus ja outouden pelko purskahtelevat esiin. Tästä kollektiivisesta henkisestä tilasta nousevat vihapuheet ja oman eheyden hakeminen polkemalla toista. Oman minäkuvan säröillessä, palaset pannaan kiertoon ja menetetään inhimillisen kanssakäymisen keskeinen käyttövoima, toisen kunnioittaminen.

Lohdullista on, että ainakin minun ajatteluni mukaan ihminen on kykenevä muuttamaan olosuhteitaan. Mahdollisuudet ovat kahtaalla. Ensinnäkin rakenteissa ja toiseksi omassa henkilökohtaisessa elämässä. Politiikka on keino muuttaa rakenteita. Jos otetaan tavoitteeksi vaikkapa köyhyyden vähentäminen, politiikan keinoin voidaan vaikuttaa verotukseen tulonjakoa tasaavasti, toimeentulon riskitilanteita voidaan turvata vaikkapa sairauden tai  työttömyyden kohdatessa, palveluilla voidaan vahvistaa elämänhallinnan perusteita jne. Olennaista on kuitenkin, että näitten rakenteitten pitää kunnioittaa ihmisten itsemäärämisoikeutta, autonomiaa. Koska vain näin pidetään huoli siitä, ettei ihmisestä tule väline tai hyväksikäytön kohde, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Mutta sama köyhyyden vähentämisen tavoite pitää ulottaa myös omiin mahdollisuuksiin. Jokainen voi jakaa myös toiselle siitä mitä itsellä on. Ihmisenä kasvamisen haaste on antaa oma panoksensa rakenteiden muuttamiselle, politiikalle. Siinä joutuu ottamaan kantaa millaista yhteiskuntaa haluaa.  Mutta kasvamisen haastetta ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle saati valtiolle.

***

Olin eilen Hämeenlinnan kristillisen sosialidemokraattisen yhdistyksen väen kanssa pohtimassa lähimmäisen rakkautta. Oli uskomaton etuoikeus tavata sydämensivistyneitä ihmisiä, joilla kaiken markkinahumun ja kiihkeän yhteiskunnallisen keskustelun velloessa maahanmuuton, pakkoruotsin, homoilun tai politiikan ja poliittikkojen haukkumisen  ympärillä, oli aikaa ja kykyä pohtia niin rakenteita kuin omaa ihmisyyttä. Kovin monet käyttivät sanaa armo.

Vasemmiston piirissä rakenteet ja oman lähimmäisen rakastamisen kilvoittelu ovat aikanaan kulkeneet käsi kädessä. On nähty yhteiskunnan rakenteitten muuttamisen välttämättömyys mutta samalla myös oman tietoisuuden, henkisen kasvun ja hyvän tekemisen merkitys todellisessa yhteiskunnallisessa muutoksessa.

14.10.2010. 10:08