Kasvua perkele

Ilman muuta Suomi kansantaloutena tarvitsee kasvua. Sitä tarvitaan valtionvelan hoitamiseksi, sitä tarvitaan ikärakenteen muutoksen hallitsemiseksi, sitä tarvitaan hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja kenties parantamiseksikin. Marjo Matikainen ei varmaan ehtinyt pohtia millaisia havuja ladulle tarvitaan mestaruuden voittamiseksi. Mutta me ehdimme, sillä talouspolitiikka on päätöksiä, joitten vaikuttavuutta pitää parantaa.

Kysymys onkin kahtalainen: 1) mistä uusia kasvun lähteitä ja 2) millaista kasvua tavoittelemme?

Kasvun uudet lähteet eivät ole savupiippu-Suomessa vaikka Matti Putkonen sitä kuinka haluaisi. Ilman muuta teollista tuotantoa tulee Suomessa olemaan, mutta suuruuden päivät ovat ohi. Muutos informaatioyhteiskunnaksi on vielä pahasti kesken ja siksi jotkut saattavat ajatella, että teollisessa yhteiskunnassa olisi vielä jälkilöylyjen mahdollisuus.

Teollisuusyhteiskunnan murtuminen ei tarkoita sitä, etteikö teollista tuotantoa vastaisuudessa olisi. Sen sijaan se tarkoittaa, että fordistinen tapa tehdä palkkatyötä on murtunut ja että työssä tarvitaan yhä enemmän sellaisia tietoja ja taitoja, joita ei muodollisessa koulutuksessa saada ja joita ei luoda pelkästään työpäivän aikana. Tästähän nykytyön rasittavuus juuri tulee!

Tietoyhteiskunnassa ovat niin teollisen, palvelualojen kuin uusien ICT-alan kasvun versot. Kyse on työn uudelleen muotoutumisesta, tuottavuudesta mutta ennen muuta palkkatyön aseman muutoksesta.

Millaista kasvua sitten? Olennaista on, miten kasvua mittaamme. Kun Keynes kumppaneineen oli kehittelmässä nykyistä bruttokansantuotteen mittaamisen tapaa - joka on suuri talouspoliittinen innovaatio - elettiin teollisessa yhteiskunnassa. Niinpä mittaaminen lähtee tuotannosta.

Kirjoitin kesällä artikkelin talouden Tietosiskoon aiheesta laajemmin. Nyt vain tiivistän väittämällä, että Keynes itse - jos eläisi - olisi muokkaamassa kansantalouden tilinpitojärjestelmää kulutuksen, tulonjaon ja varallisuuden huomioonottavaksi. Stiglitzin komissio onkin sen tehnyt, puhumattakaan OECD-työstä. On siis uusia avauksia kansantalouden mittaamiseksi.

Leo Stranius kirjoittaa tämän päivän Hesarissa (17.8.2010) pääministeri Kiviniemen seminaarin jälkiarviointina kasvuajattelun kapeudesta. Millaisia kovakalloja ekonomistit ovatkaan! Onhan aivan selvä asia, että kasvun täytyy palvella ihmistä. Jos hyvinvointikokemukset heikkenevät, jos saastunut ilma yskittää (Kiinassa sitä kasvua vasta onkin), jos tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja maapallon sietokyky yhtä sen lajia kohtaan on koko ajan koetuksella, jotain tarttis tehdä.

Pikaisen lukemisen perusteella näyttäisi, että OECD.n kasvun mittaamiseen liittyvässä projektissa on pidetty jo joitakin kansainvälisiä kokouksia muutamien vuosien ajan. Yhteen osallistui Tilastokeskuksen pääjohtaja. Menisin heti pakkaamaan Hetemäen matkalaukun ja samalla Jyrki Kataisen.

Pointti on, että suomalainen poliittinen ja talouseliitti ei ole ymmärtänyt miten tärkeästä muutosvaiheesta kansantalouden tilinpidon mittaamisessa ollaan juuri nyt ja miten merkittävät heijastusvaikutukset sillä on kansantalouksien kilpailukyvyn, tuottavuuden ja uuden luomisen suhteen.

Ranskan presidentti Sarkozy muuten käynnisti Stiglitzin työn. Näinhän se on: pieni maa ja pienet ajatukset. Suuri voi olla suurilla ajatuksillakin, sanon minä.

17.08.2010. 10:15

Avarru ja ole ennakkoluuloton!

Sosialidemokraatit ovat käynnistäneet presidenttiehdokkaiden haun toritapahtumissaan. Kun presidentin asema minun mielestäni on 1) kansakuntaa kokoava hahmo ja edustajamme globaalissa mielipideilmastossa, 2) suoran kansanvaalin johdosta kansan tuntojen tulkki ja 3) mielipide- ja arvojohtaja, on järkevää avartaa ja laventaan niitten eliittien piiriä, joista presidenttiä etsitään. Niinpä ansioituneita henkilöitä, jotka täyttävät em. kriteerit on syytä etsiä niin tieteen, taiteen, talouden kuin politiikankin piiristä.

Politiikasta nousee esille tuttuja nimiä kuten Erkki Liikanen, Liisa Jaakonsaari tai Lasse Lehtinen. Tieteen piiristä vaikkapa Riitta Jallinoja, Thomas Wallgren tai Ilkka Niiniluoto. Taiteen Anja Snellman, Mikko Kuustonen tai Claes Andersson. Mikko Kuustosen esille nostaminen tai minkään muun perinteisen politiikan ulkopuolisen ei ole minkään pelle juttu. Jos on mielipiteitä, osoitettua kansalaiskuntoa seistä mielipiteittensä ja oikeaksi uskomiensa asioiden takana, täyttää arvojohtajalle asetettuja vaatimuksia. Mutta yhtä lailla Helsinki Priden ja Setan toimistoon kohdistuneiden iskujen jälkeen on tärkeätä, että myös vähemmistöt asettavat ehdokkaita olipa kyse seksuaalisista tai etnisistä vähemmilstöryhmistä.

Demokratia on toki enemmistön valtaa mutta yhtä olennaisesti siihen kuuluu vähemmistöjen oikeuksein ja aseman suojelu.

10.07.2010. 15:01

Hyvää Juhannusta kera Jussin ja Matin!

Virittäydyin Juhannustunnelmaan kuuntelemalla Jussi Björlingiä - kuten aina. "Till havs" levy on ollut aika kauan hyllyssäni. Nyt äkkäsin, että sama levy on myös cd-rom! En voi tajuta, etten ollut huomannut asiaa aiemmin.

Tein siis hienon aikamatkan Jussi Björlingin levytyssessioon, jossa hän yhtä poikkeusta lukuunottamatta lauloi ensimmäisellä otolla ruotsalaisia yksinlauluja. Tosin myös O helga natt - joulun tophitti  edelleen - on levytetty kyseisessä sessiossa.

Minulle Juhannus ei ole juhannus, ellen ole kuunnellut Carl Sjöbergin Tonerna-levytystä. CD-romilla saatoin kuunnella orkesterin keskusteluja, katsella kuvia ja kuulla kun Jussi Björling sanoo:"Olemme valmiita, jos te olette". Äänitykset on tehty 1957 ja 1959, jolloin Björling oli huippukunnossa. Sen kuulee upeista fraseerauksista ja siitä miten pakottomasti hän liikkuu ylärekisterissä.  Sibeliuksen  Säv,säv susa- laulussa hän unohti yllättäen sanat. Toisessa otossa kuulee kuinka ennen "Hon skrek" on ihan aavistuksenomainen epävarmuus tekstin suhteen.

***

Sain myös palautetta sopivasti Juhannukseksi webbisivuiltani. Eräs turkulainen naishenkilö oli erittäin harmistunut siitä, etten ole mennyt sairaanhoitajan töihin jäätyäni pois eduskunnasta. Hän arveli, ettei työ maita minulle. En tiedä mistä purkaus, liekö syynä Matti Vanhasen hakeutuminen Perheyritysten liittoon. Ymmärrän enemmän kuin hyvin Matti Vanhasta.

Työ maittaa minulle erinomaisesti. Haluan tehdä koulutustani ja työkokemustani vastaavaa työtä. Siksi olen nyt päätoimittaja, kolumnisti, tutkija sekä hallituksen varapuheenjohtaja. Kerään toimeentulon lähteitä eri tahoilta mukaanlukien sopeutumiseläkkeen. Valmistuin sairaanhoitajaksi 1977, valtiotieteen maisteriksi 1989 ja valtiotieteen tohtoriksi 2004. Olen siis koulutukseltani sosiologi. Opiskelin myös kansantaloustiedettä. Siitä minulle oli hyötyä kun olin Suomen Pankin tilintarkastaja ja pankkivaltuuston jäsen tai ministerinä valtionvarainministeriössä. Nyt Suomi-yhtiössä.

***

Matti Vanhanen teki täsmälleen sen mikä on järkevää ja mahdollista. Yleensä ihmisillä on nimittäin halu mennä eteenpäin elämässään kuten myös urallaan, ts. hakea uusia haasteita. Pääministeritehtävien jälkeen jatkaminen kansanedustajana, josta Vanhasella on ihan riittävästi kokemusta, ei ole uusien haasteiden kanssa elämistä eikä eteenpäin menoa.

Politiikassa pitkään toimineilla ei ole Suomessa etua yhteiskunnan syvästä tuntemisesta. Politiikan kokemus on enemmän painolasti kuin etu. Se on nähty moneen kertaan. Oman puolueeni puoluesihteerikin kysyi mitä pahaa Liisa Hyssälä on tehnyt Kelalle kun hänet nimitettiin sen pääjohtajaksi. On johtamiskokemusta ja johtamiskokemusta. Missä tahanasa pikkuvirassa toimiminen on parempaa johtamiskokemusta kuin maan tai ministeriön johtaminen tai kansanedustajan työn tekeminen - joka muuten edellyttää delegoimista, resurssien hyödyntämistä, keskittymistä olennaiseen ja näkemään tulevia muutoksia puhuttamaan muuttumisesta.

 Kun politiikko joutuu olemaan keskellä median valokiilaa hyvässä ja pahassa,  julkisuus kuvittelee tuntevansa ja tietävänsä ihmisen kyvyt, tiedot ja taidot. Kun poliitikkojen haukkuminen siinä missä missienkin on kansanhuvia, kylkiäisenä tulee aliarvostaminen ja vähättely. Vaikka sosiaaliset verkostot ovat politiikassa toimivilla erinomaiset, eivät ne tuota työmahdollisuuksia odottamalla. Kilpailu eri eliiteissa on kovaa. Olisiko Matti Vanhasen pitänyt odotella, että hänelle tullaan tarjoamaan jotain kiinnostavaa? Karenssiaika edellyttää karenssijärjestelyjä. Eivät elämisen menot lopu tehtävien päättyessä. Sitäpaitsi pitkäaikainen arvuuttelu mitä Matti Vanhanen aikoo elämässään tehdä on juuri tirkistelevää läpivalaisua, joka syö miestä ja miksei naistakin. Yllätys oli, ettei Vanhanen viitsinyt tarjota tätä huvia medialle eikä kansalle. Minusta se oli päivän selvää

25.06.2010. 14:37

Tunteita ja tuoksuja

Daniel Westlingin puhetta kruununprinsessa Victorialle on ylistetty ja aivan syystä. Puheessa oli paitsi sisältöä myös tunnetta. Rakkaus oli tietenkin päällimmäinen, mutta tapa, jolla sulhanen puhui oli hellyttävä, pohdittu, konstailematon ja kunnioittava. Suuri julkinen tapahtuma oli myös hyvin yksityinen.

Tunteet ovat tulleet mediassa entistä tärkeämmiksi. Erkka Railon tutkimuksessa naistenlehtien tavoissa kirjoittaa poliitikoista on tapahtunut suuri muutos. 1970-luvulla poliitikkojen vaimot kertoivat millainen heidän miehensä oikeastaan onkaan. Tuolta ajalta on jäänyt mieleeni erityisesti Tellervo Koiviston sarkastiset mutta hyvin rakastavat kommentit pääministeri Mauno Koivistosta ja tietenkin ne kuuluisat sukat ja reikä.1980-luvulla naispoliitikot rynnivät vallan kammareihin ja silloin oltiin kiinnostuneita asioista. Ja millaisista? Asioista, jotka vaikuttivat naisten elämään ja jotka olivat jääneet sivummalle. Anna-lehti oli aivan huippua. Minäkin käytin omassa gradussani "Naiskansanedustajan muotokuva - naisnäkökulma vallankäytössä" montaa lehden artikkelia lähtenä  esim. naisten äänestyskäyttäytymisestä. Ansio Annan kultaisesta ajasta kuuluu Helena Vehkaojalle, Mikki Moisiolle ja monelle muulle.

1990-luvulla oli tyypillistä, että menestyviä naisjohtajia ja heidän kykyään taiteilla uran ja perhe-elämän välillä ihasteltiin ja samalla kannustettiin naisia ottamaan vastaan vaativia tehtäviä. Mutta sitten vuosituhannen vaihteeseen tultaessa tapahtui muutos. Yksityisestä ja ertiyisesti tunteista tuli tärkeämpiä kuin yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Leena Harkimo ja hänen näkymisensä naistenlehdissä on monessa mielessä kuvaava esimerkki. Ilman, että olisin tutkinut asiaa, uskallan väittää, että hän on ollut eniten naispoliitikoista naistenlehtien kansikuvissa. Voi olla, että Tanja Karpela yltää samaan. Kyse ei ole pelkästään kauneudesta tai merkittävien asioiden nostamisesta julkiseen keskusteluun, vaan siitä, että heidän yksityiselämässään tapahtuneet käänteet ovat voineet tehdä heistä monen samassa elämäntilanteessa olevan naisen kohtalotoverin. Oman elämän kääntet on voinut jakaa heidän kanssaan. Tämä toteamus ei ole ollenkaan kritiikkiä Harkimoa tai Karpelaa kohtaan, vaan kommentti journalismin tunteita korostavasta muutoksesta, joka heijastuu naistenlehtiä laajemmin nykyään mediaan. Eikä rajoitu ollenkaan politiikkaan.

Atso Almila kirjoittaa tänään (24.6.2010 HS) mielipide-palstalla "Taiteen on oltava markkinointia tärkeämpää" aivan erinomaisesti. Kyse on markkinointimaailmasta. Nimittäin tunteet myyvät paremmin kuin asiat. Almila siteeraa erästä RSO:ssa 1950-luvulla soittanutta viulistia: "Ennen kapellimestarit pyrkivät liikkein ilmaisemaan musiikin sisältöä, eivät omia tuntojaan."

Omasta puolestani toivon, että pääministeri Mari Kiviniemi pystyy ja haluaa pitää persoonaansa ja tunteisiinsa liittyvän valtavan paineen sivummalla kuten tähänkin asti. On tärkeätä, että yhteiskunnalliset kysymykset ymmärretään, keskustellaan ja analysoidaan itsenänsä. Poliittinen johtajuus syntyy toki persoonasta mutta aivan yhtä paljon näkemyksestä. Hallinnoimisessa tunteet ovat toki sivussa mutta pelkät tunteet eivät vielä tee yhteiskunnallisista kysymyksistä poliittisia.

Minusta esimerkiksi verotukseen liittyvän yhteiskunnallisen keskustelun kannalta oli hyvä, että Martti Hetemäen työryhmän linjauksista käydään nyt poliittista keskustelua, avataan käsitteitä, ollaan kriittisiä, arvioidaan lähtökohtia ja ajattelutapoja, vaikutuksia tulonjaon kannalta, merkitystä talouskasvun kannalta jne. Sen sijaan, että samantien Kiviniemen hallitus olisi esitellyt verotuksen lainsäädäntöhankkeet, on hyvä, että se tapahtuu osana vaalikamppailua. Nyt on viimeinen hetki politiikalle astua kehiin ja olla yhteiskunnallisen lukutaidon edistäjä niin, että vaaleissa kansalaisilla on käytössään pureksittua tietoa, selkeitä politiikkavaihtoehtoja ja retorisesti hyvin argumentoituja esimerkkejä vaikutuksista.

Ilman muuta asioita saa ajaa ja pitääkin ajaa intohimolla ja tunteen palolla.Paketissa pitää olla kuitenkin kummatkin. Muutoin politiikka ei ole linjojen hakemista, vaan tuulien haistelemista. Suuri tunteikas hääjuhla on elämän kohokohta, joka auttaa jaksamaan arjessa. Politiikassa pätee sama. Silti vaalit eivät ole hääjuhla.

24.06.2010. 09:55

Omistajuus ja riski

Finanssikriisin mainingeissa - tai seuraavaa myrskyaaltoa odotellessa - on aivan oikein käynnistynyt keskustelu riskienhallinnasta ja finanssimarkknoiden säätelystä. Nyt pitäisi kuitenkin ennen varsinaisia päätöksiä tehdä muutama perusasia selväksi. Ensinnäkin kenen asialla ollaan ts. omistajien vai asiakkaiden, toiseksi mitä tarvitaan toimivien ja luotettavien rahamarkkinoiden luomiseksi ja miten toteuteaan finanssimaailman globaali vastuu.

Pankkitoiminnan luotettavuuden kannalta on tärkeätä, että talletussuoja turvaa kansalaisten säästöt. Mutta raja on talletussuojassakin oltava. Ellei olisi, kyse olisi sijoitustoiminnasta, joka olisi riskitöntä. Samoin tavallisen ihmisen kannalta on tätkeätä, että luotonannossa pankkien osuus pysyy kohtuullisena, ts. ettei luoton saaminen vaikeudu kohtuuttomasti. Tässä on säätelyn ja asiakkaan etujen tasapaino tärkeä. OP-Pohjolan Reijo Karhinen kirjoitti tuoreessa asiakaslehdessä pelkkää asiaa. Jos pankkien vakavaraisuuden säätely vedetään liian kireälle, asiakkaat maksavat. Meillä erityisesti asuntovelalliset. Ja jos lainaa ottaneelle kansalaiselle käy huonosti syystä tai toisesta, velkojen sovittelun on toimittava.

Pankkien tukemisessa pitää siis olla kyse asiakkaan suojasta. Yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä taata pankkien omistajien suojaa ottamalla kaikissa olosuhteissa pankkitoiminnan riskit kantaakseen. Tällaista on selvästi ilmassa ja tuntuu siltä, etteivät politikot ole valppaina. Kyllä pankkitoiminta voi mennä konkurssiin siinä missä muukin liiketoiminta ja silloin omistajat kärsivät - etenkin jos talletussuoja asiakkaille on kunnossa. Ongelma pankkitoiminnan konkurssimahdollisuudessa on liian suureksi paisuneet finanssitavaralot, monsterit. Ne ovat kuin musta aukko, jonne on tungettu tavanomaista pankkitoimintaa, investointi-laitoksia, uusia rahoitusinnovaatioita (jotka on kehitelty lainsäädännön kiertämiseksi), vakuutustoimintaa, papereiden ostamista ja myymistä jne.

Vireä taloudellinn toiminta edellyttää toimivia rahoitusmarkkinoita. Rahoitusmarkkinoiden ei kuitenkaan pidä olla yhteiskunnassa vapaamatkustajan asemassa. Siksi finanssitransaktiovero on tarpeellinen. Rahan liikkeitä on voitava verottaa siinä missä työtä, palveluja ja tavaratuotantoa. Veroparatiisi eivät myöskään voi kuulua tervehdytetyille finanssimarkkinoille.

Riskienhallinnan kiristäminen liiallisesti uhkaa erilaisten sijoitusmuotojen moninaisuutta. On hyvä, että vaikkapa eläkerahamme on sijoitettu monipuolisesti niin osakkeisiin, kiinteistöihin, raaka-aineisiin, korkoihin, valuuttoihin ja miksei johdannaisiinkin. Riskienhallinta on silloin siinä, miten salkkua hallitaan eikä siinä, millaisia rahoitusmarkkinoiden tuotteita sinne voidaan ottaa. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että tuotteet ovat läpinäkyviä ja luottoluokitukset asianmukaiset. Näinhän ei ole nyt.

Kun rahoitusmarkkinoilla on riittävästi informaatiota ja tuotteita voidaan tutkia monelta eri kantilta, ne pystyvät tarjoamaan rahoitusta hyvin monenlaisen yritystoiminnan tarpeisiin. Tämä takaa se, että talouden pyörät pysyvät hyvässä rasvassa. Se on myös rahoitusmarkkinoiden yksityisasiakkaiden etu.

Edellä olevasta yleisestä pitäisi ehdottomasti käydä yhteiskunnallista keskustelua yksityiskohtien ja esimerkkien kautta. Kyse on erilaisista intresseista ja niitten yhteesovittamisesta. Rahoitusmarkkinoiden itsesäätely on mahdottomuus mutta niin on myös rahoitusmarkkinoiden vangitseminenkin. Politiikassa tarvitaan nyt uusi retorinen vaihe. Eihän 1990-luvun pankkikriisinkään sylttytehdas ollut pankinjohtajissa saati johtokunnissa puhumattakaan lainaa saaneissa yksittäisissä ihmisissä. Kyse oli lainsäädännön kehittymättömyydestä, riskienhallinnan rajojen puutteesta, moraalikadosta, idänkaupasta ja sen romahduksesta, vahvan markan politiikan epäonnistumisesta ..

Viileä harkinta on nyt paikallaan, jossa mikään osapuoli ei sanele. Esimerkki ylilyönnistä oli Kaupthingin asiakkaiden ylisuojelu. Kyse ei ollut enää talletuksista, vaan sijoitustoiminnan riskien turvaamisesta. Tämä tarkoittaa, että politiikan on ryhdistäydyttävä. Kaikkea ei tarvitse pelastaa mutta toimivat rahamarkkinat kylläkin.

16.06.2010. 09:21