Sanojen valta

 

Ukrainassa käydään sotaa. Suomessa keskustellaan oletko Venäjää vastaan vai EU:n puolella. Nato-keskustelu velloo myös.

 

Olen ajatellut niin, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton ja puolueeton suhteessa suurvaltoihin. Ajattelin aina, että neuvostotankki tappaa siinä missä jenkkitankkikin. Katsoin voivani arvostella niin Neuvostoliittoa kuin Yhdysvaltojakin.

Tiedän toki, että Suomen liityttyä Euroopan Unioniin, unionitasolla käsitellään yhteisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiä. Siksi olen ollut sitä mieltä, että perinteinen jako sisä- ja ulkopolitiikan välillä on mennyttä aikaa ja että tästä syystä on oikein, että eduskunnan luottamusta nauttiva hallitus vastaa EU-politiikasta, mukaanlukien ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Ilmeisesti olen ajatellut väärin. Sanoilla on valtaa ja sillä mitä niillä tarkoitetaan, käydään kamppailua. Luultavasti  yksi syy puolueiden samankaltaistumiseen on sisältöjen häivyttäminen poliittisesta kamppailusta. Puhutaan otsikko- tai käsitetasolla asioista käymättä läpi mitä itse asiassa niillä tarkoitetaan. Sitten käy niin, että nillä tarkoitetaan ihan päinvastaisia asioita mutta kaikki ovat kuitenkin vaikkapa hyvinvointivaltion puolella.

Suurvaltasuhteissa puolueeton ja sotilaallisesti liittoutumaton- linjaa ei olekaan. Tämä kävi ilmi kun koin jotenkin kummallisena SDP:n julkilausuman, jossa heti liittoutumattomuuden perään sanottiin, ettemme ole olleet puolueettomia sitten EU:n jäsenyydestä alkaen. Olemme siis puolueellisia. Alexander Stubb oli ulkoministeri kun hän korjasi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin käsitystä Suomen puolueettomuudesta. Hän sanoi myös, että koska olemme EU:n jäseniä ja toimimme yhteistyössä Naton kanssa, emme ole puolueettomia ja että Lavrov on käsittänyt asian väärin. 

Minä puolestani käsitin Stubbin typistävän puolueettomuuden minimiin. Onhan Suomi ennen EU:n jäsenyyttäkin ollut mukana kv. järjestöissä, mutta silti ollut suurvaltasuhteissa puolueeton. Siitä kai kumpusi Suomen näkyvä rooli myös rauhanturvaajana.

Minua ei ole vaivannut, ettei Suomen presidentti ole saanut kutsua Washingtoniin. Minua ei liioin ole vaivannut, ettemme voisi sanoa Venäjän toimineen kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisesti Ukrainassa ja erityisesti Krimillä. Pakotteiden sijaan olisin toivonut enemmän diplomaattisia ponnisteluja mutta niille nyt jäi kovin vähän tilaa. Silti en halua arvostella EU:n toimia ja tehdä EU:sta Ukrainan sodan osapuolta.

Tämä kaikki siksi, että EU:ssa on sekä Nato-maita että ei-Nato-maita.  On vaikkapa britit, jotka katsoivat kuuluvansa Yhdysvaltojen irak-sodassa koalitioon, on maita, jotka eivät sitä tehneet. Olen kuvitellut, että Suomi yhteensovittaa omaa näkemystään yhteiseen mutta pitää silti kiinni omastaan. Puolueettomuus-sanaa ei toki ole käytetty enää vuosikausiin mutta onko se tosiaan tarkoittanut, että olemme puolueellisia?

Suomessa on joukko toimijoita, jotka haluavat Suomen olevan Naton jäsen. Minulle riittää nykyinen yhteistoiminta ja se, että Nato on ikäänkuin tavarantoimittaja. Suomessa on joukko toimijoita, jotka haluavat nähdä Suomen olevan ideologisesti osa länttä, jolla he tarkoittavat Yhdysvaltoja. Minulle riittää, että olemme osa Eurooppaa. Kun emme kumartele, emme myöskään pyllistele.

Puolustin EU:n jäsenyyttä lähinnä sisämarkkinoiden vuoksi. Mielestäni EU oli muuttuvassa Eurooopassa myös oikea viiteryhmä Suomelle. Ajattelin myös niin, että yhteinen raha on välttämätön  sisämarkkinoille mutta en koskaan ole ollut sitä mieltä, että EU päättäisi Suomen talouspolitiikasta, ts. siitä millainen verotus meillä on ja miten yhteisesti kerättyjä rahoja käytetään kansalaisten hyväksi. Euroopan keskuspankin kytkeminen täysin itsenäiseksi ei ollut minusta hyvä asia eikä etenkään se, että yhteisen rahan lähentymiskriteeriksi ei tullut työllisyyttä.

Tässä hivuttamisen ja kamppailun häivyttämisen kulttuurissa on nyt vastakkain ainakin:

1) olemme sotilaallisesti liittoutuneita vai emme:;

2) olemmeko osa ainoan sotilaallisen mahdin Yhdysvaltojen etupiiriä vai emme;

3) luovutammeko talouspoliittisen vallan EU:lle vai emme;

4) perustuuko hyvinvointivaltio julkisille palveluille vai annammeko yksityisten toimijoiden kerätä voittoja yhteisesti kerättyjen verovarojen käytössä silloin kun on kyse tasa-arvon perusteista, koulutuksesta, sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista?

Juu, mullahan on siniset silmät.

 

 

 

 

 

05.09.2014. 12:11

Mielikuvitussdp?

 

Kansanedustaja Mikael Junger luonnehti eilen (7.4.) Kympin uutisissa Jutta Urpilaista mentaalipääministeriksi kun Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä sekä pääministerin että puolueensa puheenjohtajan tehtävät.

Missä ihmeen Tylypahkassa osa puoluetovereistamme oikein elää? Onko niin, että kun SDP:n kannatus ei riitä tavoittelemaan ihan oikeaa pääministerin tehtävää, eletään menneen mielikuvissa ja saavutuksena onkin se, ettei ole hävitty enempää?

Tosiasia on - olisi kiva, että ihmiset kehtaisivat sanoa sen myös puheenjohtajallemme kasvotusten-  että missä kaksi sosialidemokraattia kohtaa toisensa, huoli SDP:sta on valtava ja samalla sukupolvien työn perinnön hukkaamisesta. Usko Jutta Urpilaisen mahdollisuuksiin hupeni jo aikaan sitten. Politiikassa ei riitä, että tekee parhaansa. Johtajuus on enemmän.

Nyt myös rakenneuudistuksista on tullut niin sekava vyyhti, ettei siitä saa sulkaa saati höyhentä kukaan hattuunsa. Lapsilisäleikkaukset veivät untuvatkin.

Vielä syksyllä oli SDP:n piirissä alistuneisuutta ja suoranaista välinpitämättömyyttä. Mutta kun Antti Rinne pani itsensä likoon ja haastoi istuvan puheenjohtajan, hän samalla mursi henkisen laman. Silti en puhuisi mentaalipuheenjohtaja Antti Rinteestä. Mutta haluan, että puhutaan työllisyydestä, uudesta teollisuuspolitiikasta, ihmisten turvallisuuteen investoimisesta tavalla, josta Roosevelt puhui Yhdysvaltojen suuren laman taittamisessa 1930-luvulla tai ruotsalaiset sosialidemokraatit kansankotia rakentaessaan tai Pekka Kuusi hahmotellessaan hyvinvointivaltion menestyksen avaimia tai jälkikeynesiläiset analysoidessaan rahataloutta.

On tosi ikävää, että vastuunkantamisena pidetään oman arvomaailman hylkäämistä tai että isänmaan asioiden hoitaminen on ristiriidassa sosialidemokraattisen yhteiskunta-analyysin kanssa. Eihän meillä ole silloin olemassaolon oikeutusta!

Siksihän puolueilla on erilaisia arvoja ja siksi vaaleissa kamppaillaan kannatuksesta. Rahan vakauden turvaamisen sijaan, jota yltiömarkkinauskovaiset  korostavat, meidän pitäisi olla ihmisten puolella ja sosiaalisen eheyden vakauden takaajia. Onko tämä peräpeiliin katsomista vai historiattomuutta? Minulle se on uskallusta tulla vahvaksi.

 

 

08.04.2014. 18:49

Hyvä Antti Rinne!

 

Kirjoitin SDP:n hälytystilasta syyskuussa. Nyt ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse kenestä tykkää. Kyse ei ole naisten välisestä solidaarisuudesta tai sen puutteesta.

SDP:n puheenjohtajalta ja puolueelta vaaditaan paljon enemmän.

Kun kannatus oli oppositiossa ollessa surkea ja hallitusvastuussa vielä surkeampi, asiat ovat pielessä. Kun vastuunotto rakenneuudistuksista ja talouspolitiikan linjasta ei auta, vikaa on linjassa, politiikan sisällössä ja siinä miten se tarjoillaan. Vian voi tietenkin julistaa olevan äänestäjissä. Heitä ei voi kuitenkaan vaihtaa.

SDP:n pitää olla tärkeämpi kuin sen kulloisetkin johtajat. Hatunnosto Eero Heinäluomalle tämän ymmärtämisestä, niiaus myös Jutta Urpilaiselle, jos hän tämän ymmärtää.

Onko Antti Rinne paras? En tiedä mutta ainakin hän panee itsensä peliin. Välinpitämätön hän ei ole, näkemyksiä ja johtajuutta löytyy. Nyt puoluekokousehdokkaiden on ilmoitettava ketä kannattavat. Vastuu SDP:n alamäestä on jäsenillä. Vastuu SDP:n iskukyvyn palauttamisesta on jäsenillä. Olemme sen velkaa aikaisemmille sukupolville, maailmalle, jota holtiton markkintalous kohtelee nyt huonosti ja ennen muuta ihmisille, joitten työstä, toimeentulosta ja tulevaisuudesta on kyse.

 

 

 

 

 

10.01.2014. 09:23

Madiballe

 

 

Olen katsellut niin AlJazeeran kuin BBC World Newsin lähetystä Nelson Mandelan kuoleman johdosta. Minulle Mandela ei ole kuollut, vain hänen ruumiinsa on kuollut.

 

Voisin lausua ehkä jotain virallista Suomi-Etelä-Afrikka-seuran puheenjohtajana Madibasta kuten maailman suuret ja vähän pienemmät johtajat.

 

En kuitenkaan halua. Minulle suhde Mandelaan on ollut ja tulee olemaan hyvin henkilökohtainen. Hän on yksi niistä suurista ihmisistä ja persoonallisuuksista, jotka ovat vaikuttaneet minuun, elämänvalintoihini ja ennen muuta arvoihini. Minulla on ollut etuoikeus tuntea hänet eikä vain ohikiitävän hetken häntä kätellessäni.  

 

Tosin ikimuistoinen oli se hetki, jolloin kättelin häntä ensimmäisen kerran kesäkuussa 1990 hänen vapauduttuaan vankeudesta hieman aiemmin. Ja ikimuistoinen oli se hetki, jolloin kävelimme hänen kanssaan Työväentalolla suosiota osoittavien ihmisten keskellä iloitsemaan uuden ja tasa-arvoisen Etelä-Afrikan mahdollisuudesta. Itkin silloin ilosta.

 

Olen ollut mukana antiaprtheid-liikkeessä kaiukki nuoruusvuoteni. Olen ollut mukana seuraamassa perustuslaillista prosessia Etelä-Afrikassa ja kokenut ensimmäisten demokraattisten vaalien huuman. Olen ollut mukana monissa kokouksissa ja kuullut Mandelan puhuvan. Vastikään palasin Etelä-Afrikasta. Kävin jälleen Johannesburgin Apertheid-museossa. Liikutuksen tunteet valtaavat aina mieleni kun ajattelen sitä suuruutta, jota Mandela on osoittanut yhdistäessään kahtiajakautuneen kansakunnan ja antamalla anteeksi.

Tänään etelä-afrikkalaiset tarttuvat toisiaan kädestä. Suru on yhteinen. Mutta myös ilo hänen elämästään ja perinnöstään. Kunpa pystyisimme olemaan sen arvoisia. Nelson Mandela - elämää suurempi.

 

 

06.12.2013. 12:58

Hälytystila

 

Sosialidemokraattien kannatuksen uppoaminen on nyt  yksinkertaisesti käännettävä. Vaikka Jutta Urpilainen on tehnyt parhaansa, se ei riitä. Jutan on vain nyt luovuttava puheenjohtajan tehtävistä, jotta puolueelle avautuisi edes mahdollisuus saada happea.

Voi kuitenkin olla, että niin pieneksi on piiri pienentynyt - en laske itseäni joukkoon - ettei enää sellaista löydy, jolle sosialidemokraattisen työväenliikkeen, aatteet, arvot, tehtävät ja merkitys ovat suurempia kuin oma etu.

Kun oikein on tiivistetty, karsittu, keskitetty ja kevennetty, olemme saaneet johtajakeskeisen ydinporukan, jota kutsutaan SDP:ksi. Kaukana ovat ajat, jolloin seinät olivat leveällä ja katto korkealla: oli tilaa erilaisille ihmisille mutta ennen muuta erilaisille näkemyksille, joista kriittisen keskustelun pohjalta nousi politiikan työlista. Nyt ei enää ketään kiinnosta.  Puolue on yhtenäisempi kuin koskaan - ja kuihtumassa kuriositeetiksi.

Meitä on paljon. Katsomme etäältä. Olemmeko luovuttaneet? Osin olemme etäällä omasta vapaasta tahdostamme, osin siksi, että ojassa on tylsä rämpiä. Pahinta on välinpitämättömyys ja sitä on paljon.

Olin taannoin erään puoluetoverini hautajaisissa. Vaikka elämä oli ollut niukkaa, sivistyksestä ei tingitty. Vaikka omat kärsimykset olisivat voineet kutistaa elämänpiirin, kokemukset käännettiin yhteiseksi hyväksi yhteiskunnallisessa toiminnassa. Syille ja seurauksille annettiin arvo, yksilön ja yhteiskunnan kokonaisuus oli hallussa. Mikä häpeä, että tällaisten ihmisten ponnistelujen jälkeen sanoista on tullut tyhjiä ja mielikuvista todellisuutta.

On tietenkin epäoikeudenmukaista, että kovasta yrityksestä huolimatta ei ole uskottavuutta, ei riittävää elämänkokemusta, ei älyllistä annettavaa eikä kykyä olla poliittinen johtaja. Aika ja paikka ratkaisevat, yritys ei enää riitä. Kun rimaa ei pysty ylittämään, kisa on ohi. Mutta elämä jatkuu. Siksi valtaan ei koskaan saa takertua koska silloin se turmelee ja tuhoaa.

 

 

 

09.09.2013. 12:07

‹‹ Ensimmäinen ‹ Edellinen [1 / 32] Seuraava › Viimeinen ››

Kirjaudu

Blogin RSS-feed aatv - ArjaTV ...katso!
Viimeisimmät kirjoitukset blogissa:
Näkymässä viimeisimmät - vanhemmät Blogi-kirjoitukset - ennen vuotta 2009 - löydät arkistosta »»